Mä oon ihan hukassa.
Kaikki on taas auki.
Oon osastolla.
Oon viillelly.
Taas.
En jaksa enää taistella
. Mä oon jo luovuttanu.
Silti mun on pakko taistella vielä.
Yrittää selviytyä.
Yrittää hymyillä.
Parjätä.
Joka päivä mä herään vaan huomatakseni,
että mua ahistaa ihan perkeleesti.
Lääke muutoksia.
Pidempään osastolla.
Mutta kuinka kauan?
Sitä mä en tiiä.
Toisaalta mä oon ollu täällä vasta viikon
,eikä mun voinnissa oo tapahtunu yhtään paranemista
. Oikeestaan koko ajan menen vaan enemmän pohjalle.
Aina kun mä luulen että oon jo pohjassa,
tulee uusi pahempi ahdistus.
Kai se on niin, ettei sitä pohjaa ole edes olemassa.
Aina voi vaipua vaan syvemmälle ja syvemmälle.
Ehkä ne uudet lääkkeet alkaa joskus vaikuttamaan.
Ehkä mä pääsen tästä ylös.
Ehkä.
Tai ehkä ei.
Mistäpä mä sen tietäisin.
Mut pakko vielä yrittää,,,
Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty.
-tommy tabermann-
Tuon lauseen sanoi mulle mun huonekaveri.
Onko se totta. En tiedä, mutta se lausahdus on ihana.
<3TM
