Vähän huonompaa...

Mulla on menny vaihtelevasti. Välillä vähän paremmin ja välillä vähän huonommin.

 Eilen oli ihan kivaa kun kaverini HR kävi istumassa meillä iltaa. Tosin loppu illasta sain huolehtia Andesta, joka ei kyllä ollut niin kivaa.

 Ja sama taitaa olla tänäänkin edessä. Mä en enää jaksas... Täällä on kunnon ryyppy porukka ja mä oon linnotautunut makariin Elviksen kanssa.

Mä vaan haluaisin pois kottoo. Kyllähän kaks mun kaveria M ja N sano että oon tervetullu molempien luo, mut en haluais olla kenellekkään vaivaks ja toisaalta jos lähen täältä, on huomenna luvassa kunnon riita Anden kanssa...

 Ahistaa vaan ihan pirusti olla täällä nyt... 

Pelkään oikeesti että sorrun (taas) viiltämään, niinku pari päivää sitten... Mut pakko yrittää olla vahva. En halua osastolle.. 

Toisaalta se vois olla hyvä, mut kun Ande on sanonu että se jättää mut jos meen uudestaan sinne. Ja jos totta puhutaan, en tiiä mitä tapahtus jos mulla menee poikki Anden kanssa. Mut kai mä pärjään.Mun on vaan pakko pärjätä.

<3 TM

Andelle

Minä rakastan sinua. Se on kai tärkeintä sanoa ensimmäiseksi. Rakastan niin että pakahdun.

Minä myös tarvitsen sinua ja sinun tukeasi. Usein riittää että sinä olet vain siinä.

Mutta toisinaan minun tekisi mieli huutaa. Huutaa, etkö näe minua? Etkö näe että minulla on paha olla? Etkö näe, että tarvitsen sinua? Etkö näe, että haluan olla nyt lähelläsi? 

Minun on vaikeaa näyttää tunteeni. Minun on vaikea sanoa, että minulla on vaikeaa. Toisinaan luon kuvan että minulla menee hyvin, vaikka minun tekisi mieli itkeä. Silloin toivoisin että olisit siinä ja näkisit minun läpi.

Mutta tiedän että olen onnekas kun minulla on sinut <3

TM

Viikonloppuja

Viikonloppu on menny ihan kivasti. Ollu kaks hyvää päivää tosi vähällä ahistuksella. Ollaan tehty Anden kanssa yhessä kaikkee ja mulla ainakin on ollu mukavaa.

Eilen oltiin parin kaverin kanssa eräjormailemassa ja paistamassa makkaraa, (Tosin mä en ite syö punastalihaa, joten ulla oli kalkkuna nakkeja)

Maggaraa! :)

Ande <3

Elviskin oli messissä :DD Mamin pikku rakas <3

Tänään sitten kävin aamusta 5km lenkin koiran kanssa ja voin kertoo että tuli ihan hyvä olo. Aijon kyllä lähtee huomen aamunakin liikkeelle...Sitten pistäydyin mummon luona. Se oli yllättävän virkeenä ja pirteenä. 

Lisäks mä tein tänään ruokaa ja katoin pöydän kauniisti . Vähän kaksinkeskistä laatuaikaa Anden kanssa <3 

Siinä kai mun viikonloppu pääpiirteittäin 

<3TM

Kateellinen?

"Älä tunnusta jos sattuu

Ei voittoo tällä ketaa

Ei armoo hetken vertaa

Piinaa mua kunnes huudan

Auta mua kolmiolääke"
Apulanta-kolmiolääke

.Tarvittavaa vaan nassuun. Ahdistaa taas... niin kun joka ilta.

Aamut ja päivät on ihan hyviä, mut illalla se ahistus aina iskee.

Tänään sain itselleni vielä pahemman olon. Kaikki paska alko siitä kun mun kaveri hehkutti sen valmistujaisjuhliaan. Totta kai mä oon sen puolesta ilonen, mutta samalla se sai mut tuntemaan itteni niin huonoksi ja epäonistuneeks ihmiseks,En oo saanu mitään aikaseks mun elämällä. Mä oon turha. Ja ennen kaikkea mähän oon yhteiskunnan pohjasakkaa(ja varmaan tulen aina olemaan).
 Mä elän sossujen ja kelan tuilla. En käy töissä, en edes missään kuntoutus jutuissa.En tee mitään rahojeni eteen. Eli mä oon sellanen ihminen, jota "parempiosaiset" katsoo kieroon.
Toisaalta tiedostan, että ajatusmaailmassani on pieni aukko, sillä en ajattele muista mt-potilaista samalla tavalla... Vain minä olen kamala ihminen. Ja toisinaan mä mietin ettei mulla mitään masennusta ole, mä vaan oon laiska.

Muistan kun olin yläasteella. Olin määrätietoinen (ja ehkä hiukan naivi). Mulla oli tarkat suunnitelmat kaikkeen. mut ei se mene koskaa niin. .Ajattelin että musta tulee menestyvä aikuinen, mut joo, tällänen tunnevammanen musta tuli.

"Mä voin suunnitella mun koko elämän
vaimon ja viran ja talonkin,
mut kaikki menee toisin,
joku suunnittelee mua paremmin"
Olavi uusivirta- on niin helppo olla onnellinen

<3TM

...

Ihan ekaksi voin ilokseni kertoa, että kriisi on ohi! Oikeastaan koko juttu oli vain iso väärin käsitys... No niin käy kun uskoo kuulopuheia ja muuta.

Tänään mua on ahistanu ihan älyttömästi. En mä varsinaisesti tiedä mistä tämä johtuu, mutta musta tuntuu etten mä riitä. Kun tietäis vain mistä tämä johtuu. Kai mun pitäs ottaa taas tarvittava ai jotain. En vaan haluais selitellä Andelle tätä. Se vaan kyselee ja kun en itekkään tiiä, on aika vaikee vastata sille..

 Sitten mä oon ajatellu luvattoman paljon viiltämistä. Mulla on niin perkelen kova ikävä sitä. Sitä tunnetta, kipua, sitä outoa hyvää oloa, joka siitä tulee, se veri, kaikki. Tuntuu, että mä tarviin sitä! mutta yritän myös muistaa sen morkkiksen mikä siitä tulee, kun tajuaa taas tehneensä tyhmyyksiä. Ja miten mä piilottasin haavat Andelta. Ja kaikista pahinta siinä on se häpeä, kun olen Andelle ja muillekkin luvannut olla viiltämättä. Tuntuu pahalta pettää muut.

 Mut silti mä haluaisin.

<3TM

Ryppyjä rakkaudessa

Vähän meinaa olla rakkaudessa ryppyjä. Ja ehkä vähän isompaakin kriisiä oikeestaan. Mä pelkään että me Anden kanssa erotaan... Mä vaan pelkään mitä tapahtuu jos me erotaan. Niin mulle kun Andelekkin. Meillä on kuitenki molemmilla vähän ongelmaa päässä.

Mehän tavattiin osastolla. Muistan vieläkin  kun me nähtiin ekan kerran. Ande istu osastolla olevassa aulassa keinutuolissa, kun mä olin menossa hakemaan tarvittavaa. En mä sillon kiinnittäny siihen mitään huomioo sen kummemmin. Tervehin mä sitä ohi mennen. 

Siinä meni muutama päivä ja mä läksin lomille. Sen loman aikana Ande lisäs mut facessa kaveriks ja siellä me juteltiin. 

Kun mä palasin osastolle me käytiin pihalla oleskelemassa paljon, että saatiin olla kahestaan.. Meidän piti salata kaikilta koko juttu, koska osastolla tuomo en oli kiellettyä. Ulkona me mentiin läheisen rantasaunan taa ja juteltiin (ja vähän ehkä sylkeekin vaihettiin). Kyllähän pari osasto kaveria oli tajunnu että jotain juttua meillä oli. 

Kun Ande pääs sitten pois ja mä olin lomilla, me käytiin keilaamassa. Kerroin siitä sitten omahoitajalle ja se kysy heti seurustellaanko me. Luulen siis että hoitajatkin oli olleet koko ajan tietosia, että meillä oli jo osastolla juttua, muttei ne halunneet puuttua...

Ja entä jos tämä kaikki on kohta kokonaan pyyhkiytyny pois? Että kohta meitä ei olekkaan. Mä RAKASTAN Andee!! En halua menettää sitä! Jos mä menetän Anden, mulla ei oo enää syytä taistella... Mutta josko tää tästä... Toivottavasti...

Itkuisin terveisin

<3TM

Sniifs!

Oi, kuinka ihanaa kun saavuit luokseni,  ihana flunssa.

 Kuumetta oli 37.7,

nenä on tukossa,

yskittää ja

 kaiken tämän lisäksi niin kurkkuni, kuin keukonikin ovat ihan helkkarin kipeät.

Voi kuinka ihanaa!

Ja mulla on koko viikonloppu täynnä ohjelmaa.. 

Tänään siis ajoissa nukkumaan ja ei voi kun toivoa, että huomenna olisi parempi olo. 

Ärsyttää kun tulen aina just väärään aikaan kipeeks... Paitsi niinhän se aina menee. 

Kun on olemassa niitä päiviä, kun toivoo että voisi saada jonkun syyn luistaa jostakin, että tulisi vaikka kipeeksi, mutta ei. Ja sitten kun on jotain kivaa, mitä oottaa, niin enkös minä olekkin kipeänä. PRK!!

Huomenna meillä olisi lähtö Anden tutun luokse vähän iltaa istumaan. Lauantaina olis tarkotus mennä siskoni luokse ja saunoo ja muuta.. Toivotaan siis, että koen ihmeparanemisen!

Mutta taidan kadota sängyn pohjalle, 

mutta lupaan palata taas!

<3TM

Ylijäämävalumaa

"Ylijäämävalumaa
älä pidä kiinni
On asioiden tarkoitus muuttuu
Tilanteessa sulmaan
ylipäätään kaikki
paitsi vahvimmat meistä joutuu"

Tämä apulannan kappale kuvaa jotenkin todella hyvin mun tämänhetkistä elämäntilannetta. Olen risteys kohdassa. On vaikeaa irrottaa vanhasta, mutta samalla sitä haluaa. Asiat muuttuu. Mun on aika irrottaa vanhasta ja katsoa eteen päin. On aika selvitä masennuksesta!


"Toivottu paljon ja kaikkee saatukkin on
sen verran ettei voi väitää ett' on tyytymätön
On tehty kaikki mikä helposti on tehtävissä
joskus jopa nähty vaivaa luodaksemme kuvan 
jota kehdataan näyttää
kriteerit täyttää"

Mun elämässä on paljon hyvää. Niin paljon, että haluan elää enemmän kuin koskaan ennen. Mutta onnessa on aina joku pieni musta alue.
Välillä mä sorrun näytelemään iloisempaa kuin oikeasti olen. Luon kuvan, että kaikki on hyvin, vaikka sisällä myrskyää. Olen yrittänyt irrottautua siitä tavasta. Mun on opeteltava olemaan avoimempi, sillä se on ainoa tie ulos tästä masennuspaskasta!


"Kuitenkin on niin paljon sellaisia asioita
joihin voi hyvänä hetkenä luulla kiintyvänsä
Voihan myös olla ei tule sellaisia
aikoja jollaisiksi kuviteltiin päivät jolloin
on kaikki valmista
kaikki kaunista"

Minun elämässä on niin kauhean paljon hyvää ja ihanaa. Mutta kun se mustin ja syvin masennus iskee, millään ei ole väliä. Ainoastaan näkee sen pahan olon. Mutta silti minun on taisteltava. Olen viimein tajunnut, että tuskin tulee aikoja jolloin kaikki olisi täydellistä ja ihanaa. Siellä missä aurinko paistaa kirkkaasti, siellä on myös varjoja.


"Ehkä aikanaan

kun tulen alta löytyy sula maa

löytyy pala siltä pelastunutta,

jotain jolle jalat asettaa.

Sitä odottaa

mut uskaltaako sille rakentaa?

 Pelkän toivon varaan jotain perustaa 

ja luottaa ettei enää pala maa."

Minulla on edelleen masennus. Se on vain fakta. Mutta olen ehkä toipumassa. Minulla on löytynyt pala maata, jolle voin viimein jalkani asettaa. Silti minua pelottaa rakentaa elämääni uudestaan. Uskallanko viimein todeta, ettei Ande katoa minulta,,ettei äiti ratkeakkaan juomaan enää tai ettei minun maailma romahdakkaan heti uudestaan. Uskallanko luoda unelmia?

<3TM

Uusi alku

Minut tunnetaan (entisestä) blogistani KunKuuTippuiTaivaalta. Mun elämä on muuttunu oikeestaan kokonaan sen kirjottamisen ajoilta, joten tuntui väärältä jatkaa sitä. En kuitenkaan ole valmis vielä luopumaan entisestä blogistani kokonaan, joten toistaiseksi ainakin se on luettavissa  tosin en kirjoita sinne enää. Mä tarviin nyt uuden alun. Kun KuuTippuiTaivaalta-blogi oli täynnä masennusta, itsetuhoisuutta, yms., yritän tästä blogista tehdä hitusen iloisemman. Tämä on tarina tytöstä joka on paranemisen tiellä

Kuinka mun elämä on sitten muuttunu?

Mä en enää oo osastolla. Joulun alla pääsin osastolta pois.
Minulla on nykyään oma kulta <3. Kutsutaan häntä täällä vaikka Andeksi.
Me muutimme Anden kanssa yhteen helmikuussa.
Olen nykyään aika erillainen ihminen. Ainakin olen ehkä hitusen iloisempi...(vaikka vaikeampia olojakin tulee...)
Mä oon pystyny olemaan viiltelemättä monta kuukautta, vaikka se on ollut välillä vaikeaa.

Mun elämä on siis muuttunu miltei kokonaan, vaikka onhan mulla paljon asioita jotka on pysyny, kuten tuki perheeltä (jopa iskältä!!!)
Muutto on ehkä ollut se isoin muutos ja Ande tottakai. Jotenkin tuntuu, että viimein mun elämässä on jotain, jonka takia pitää kiinni.
Viimein mun elämä tuntuu (ainakin useinmiten)elämisen arvoiselta ja hyvältä.
Viimein mä olen oppinut olemaan onnellinen.

Viimein mä haluan elää.

<3TM