Kuulumisiii

Siitä on kuukaus kun viimeks kirjotin... Asiat on menny paljo eteenpäin. Mulla on ihan ok olo. Ei nyt mikään loistava, mut mä pärjäilen. Jotenkin. 

Itsetuho ja itsemurha ajatuksia on, mut en toteuta niitä ainakaan nyt. Mun järjen ääni on nyt tarpeeks voimakas. Sillon kun on liian huono vointi sitä ääntä ei ole estämässä minua, joten voisi sanoa että asiat on ihan hyvällä tolalla.

Lomat on pyöriny ja oon saanu olla jo kaks yötä kämpillä tällä viikolla. Aspan kotikäynti tosin oli ja samoin avohoitajan aika. Mut toisaalta se on hyvä. Se on taas totuttelua arkeen jollaiseen mun on palattava jossain vaiheessa. 

Ens viikolla on luvassa jo vähän pidenpi loma ja sen jälkeen pari maksimi pituista lomaa, eli 4 yön lomat. Ja nyt huomenna lähden äitin luo lomille yheks yöks.

Eilen mulla oli palaveri johon osallistui minun lisäksi molemmat omat hoitajani, äiti ja isäpuoli. Mua jännitti tosi paljon, koska tiesin että puhumme aika vaikeista asioista. Esim. Siitä kun äiti on nyt sairaslomalla, koska hänelläkin meinaa olla vaikeaa ja minusta se on kokonaan minun vika. Jos mä oisin toisenlainen... Jos mä en ois sairastunu... Kaikilla ois helpompaa jos minua ei koskaan ois ollukkaan... Mut tälle tilanteelle mä en oikein voi mitään, vaikka kuinka paljon haluaisin. Olis paljon helpompaa, jos jossain olis nappi, josta painamalla tulisi onnelliseksi. Mut kun mä en osaa enää olla onnellinen. 

Välillä mä esitän että mulla on parempi vointi kuin on, mut olen huonannut äitin tekevän samaa. En osaa oikein sanoa mistä minä sen huomaan, mutta kuitenkin tiedän sen. Sanoin siitäkin äitille, koska minun itsenikin on helpompi jos hän näyttää tunteensa ja sanoo totuuden, kuin se että nään sen ja jään miettimään sitä ja lopulta käännän sen itseeni. Sitten minun on vieläkin helpompaa vihata itseäni.

Mua ois  itkettäny tosi paljon, varsinkin kun äiti itki, mutta en uskaltanu itkeä. Se on mulle jotenkin tosi vaikeeta. Mä en oo pystyny itkemään vuosiin, en varsinkaan kenenkään edessä! Nyt pikku hiljaa olen siihen välillä kyenny ja monesti keskusteluissa ei meinaa itkusta loppua tulla... Mut hoitajat on sanoneet että se on ihan hyvä asia, että pikku hiljaa pystyn näyttämään huonompiakin oloja ja tunteita.

Osastolla on todella rauhatonta. Se ei tosiaankaan ole hyvä asia! Ois ihan sama olla kotona niin ei tarviis tätä "sirkusta" kattoo... Tietää kyllä olevansa HULLUJENHUONEELLA! Onneks täällä on pari kivaa tyyppiä jotka on suhteellisen järissään (kaikkillahan on täällä joku ongelma) ollaan näiden kanssa keitelty kahvia ja tupakoitu liikaa. (Mullahan poistettiin eilen hammas ja mun pitäs olla tää päivä vielä polttamatta... Mut ei pysty...) mut onneks on ees jotain juttukaveria. Ei täällä muuten kestäis, kun täällä on ainakin yhellä aika hyvä maaninen vaihe menossa...

sellanen Vanha patu... Ei oo hetkeekään hiljaa. Se on ollu ennenkin täällä ja kun olin lomilla se siis oli tullu. Sitten se tunki mun huoneeseen ja ilmoitti ettei ole voinut unohtaa mua. ... Ällöttävää! Lisäksi se tunkee aina tupakkahuoneeseen kun olen siellä, ja minuutti hiljaa on sille melkein mahdoton tehtävä!

Sitten on vähän aggressiivinen tyyppi joka vietiin just eristykseen... Toivottavasti noiden lääkkeet alkais nopeasti tehota niin vähän rauhottus meno.. Ja onneks huomenna äitille yöks ja näillä näkymin ti-pe loma.. Niiden asioiden avulla jaksan 

  

Tällästä täällä, millaista siellä? 

<3 TM