Terve taas! (tai vähemmän terve)

Anteeks kun en ole kirjoittanu pieneen ikuisuuteen! Täällä osaston seinien sisäpuolella mä kirjotttelen... 

Tässä on ollut vähän kaikkee... Sekoilua exän kanssa ja viiltelyä ja nyt osasto, jossa oon ollu jonkun viikon jo, tai no vähän ylikin.

Olen todella itsetuhoinen ollu ja pää on täynnä itsemurha-ajatuksia. Ehkä on hyvä että olen täällä... Pois pääsystä ei ole tietoakaan...

Ja kaiken lisäksi mulla on kuulema alkava syömishäiriö... HAH! Eikä ole. En vaan halua syödä ja lihoa täällä, kun uloskaan en pääse. 

Mulla on koko ajan hirveä ahdistus päällä. Ja eikun opamoxia naamaan... On siitä vähän apua hetkeks, mut kun se ei oikein riitä. Viiltelyä viiltelyn perään ja vähän tikkejä sinne tänne. Sitä mun elämä taas on ollu... Ihme kun en vielä vierihoitoon oo joutunu ja hyvä niin!

 Oon ollu kamalan itkunen täällä ja joulu ahdistaa!

Toivottavasti pääsen sillon lomille siskon luo niin näen mun kummitytyn riemun kun se avaa paketteja!

Minä ostin sille nukkekodin!

10. päivä oli ukin kuolinpäivä. Siitä on nyt 12. vuotta. Silti se koskettaa vieläkin.

 Ja samana päivänä täällä osastolla oli kauneimmat joululaulut. Ennen kuin ne alkoi puhuin parin kaverin kanssa ettän tule kestämään jos siellä lauletaan varpunen jouluaamuna, sydämmeeni joulun teen tai maa on niin kaunis, niin eikös toinen kaveri toivonu ensimmäisenä sen varpunen jouluaamuna. Sain ihan hysteerisen itkukohtauksen, enkä meinannut päästä siitä tilasta pois...

10. päivä oli mulle muutenkin merkityksellinen päivä. Silloin olin suunnitellu tappavani itteni, mut mä olin täällä niin tarkassa syynissä, etten pystynyt edes viiltämään.

Miten muka minä sen nään

kun en itsestäkään

saa selvää ilman selittäjää

enkä lähtökohtaisesti minään

pidä tätä ongelmaa

Muuntautumiskykyämme koetellaan

kun meidän oletetaan sopeutuvan

tähän umpikujatilanteeseen

yli kiehuneeseen paskuuteen

Katastrofin elkeet luettavissa

mut kuka niistä jaksaa enää maindata

hämärästä toiseen ohjelmoituna

pala jumaluutta lasikuorissa

Miten muka minä sen nään

kun en itsestäkään

saa selvää ilman selittäjää

enkä lähtökohtaisesti minään

pidä tätä ongelmaa

Sahalaitaisia suudelmia

muka ilman taka-ajatuksia

niinkuin veitset siinä kädessä

jolla yleensä kätellään

Valkoisia ruusuja kivetyksellä

katastrofin merkit tuntuu tuulessa

sipralex ja stella, klortriptyl ja opamox

parempi kuin koskaan edes uutena

Valkoisia ruusuja kivetyksellä

katastrofin merkit tuntuu tuulessa

Sipralex ja Stella, Klortriptyl ja Opamox

parempi kuin koskaan edes uutena

Miten muka minä sen nään

kun en itsestäkään saa selvää

ilman selittäjää

enkä lähtökohtaisesti minään

pidä tätä ongelmaa

-apulanta Harmaa-

<3TM

Sisko

Tuntuu että olen taas vähän rikki. pienellä säröllä vasta.

 Vielä mä pärjään. 

Taidan olla vähän väsynyt! Mun vaan pitää ottaa vähän iisimmin. 

Vähemmän menoja ja enemmän omaa aikaa!

Pelottaa. 

Sisko ja isä on kolarista tulossa. Siskolla oli työhaastattelu sinne. PELOTTAA! Entä jos se saa sen työn? 

Oisin mä sen puolesta tosi onnellinen, mut en mä pärjää ilman sitä! 

Sisko on mulle mun rakkain perheenjäsen. Se on ollu aina, siis ihan aina, mun tukena. Se on aina pelastanu mut kun mulla on ollu paha olla. Mä oon aina ollu tervetullut sen luo. Ja Ensku, se on mulle jotain niin rakasta!. 

Entä jos ne lähtee sinne kauas? Kuka mut sitten pelastaa?

Tiiän kyllä ettei sisko mua jätä, että kyllä se edelleenkin soittaisi mulle joka ikinen päivä ja varmistaisi että oon kunnossa, mut silti se on siellä jossain.

Mun vaan pitäis olla onnellinen sen puolesta! Se on sen unelma, että se pääsis muuttamaan lappiin! Ja oonhan mä sen puolesta onnellinen, mut mua pelottaa se, että jos ne lähtee sinne! 

Eikä se ees oo vielä varmaa saako se sitä työtä... 

Silti mä itken täällä kun kirjotan tästä... Mut mä pärjään aina... Jotenkin. 

Mä oon aina ollu sitä mieltä, että unelmiaan pitää seurata! Siispä pyyhin kyyneleeni ja olen onnellinen siskoni puolesta, jos hän sen työpaikan saa!

<3TM

Tööt

Huh! Nyt on töötti olo kyllä... Koko viikonlopun oon ollu menossa...

 Sillon perjantaina HR:n kanssa tyttöjen aikaa, eilen menin siskon luo yöks ja tänään menin siskolta suoraan mummolle syömään ja siitä Marjon kanssa kauppaan. Sitten nukuin pienet päikkärit ja suuntasin niiden jälkeen Marjolle. Nyt sitten viimein kotosalla!

Kämppä on kamala läävä. Pitäs siivota ja tiskata, mut mitä mä teen? Kirjotan blogia. 

Tuntuu ettei oo yhtään energiaa. Haluaisin vaan nukkumaan, mut mun pitää tehhä tälle kämpälle jotain ja suihkuunkin pitäs raahautua...

Nyt kyllä pitää ottaa pari päivää rauhallisemmin, etten polta taas itteäni loppuun ja en todellakaan halua joutua uudestaan osastolle heti. Sitä paitsi ensi viikonloppuna on ne bileet, mitä mä ootan ihan älyttömästi!

Oikeestaan on hyvä, että on aina jotain mitä mä odotan, koska silloin mun olokin pysyy virkempänä! Kun on jotain mitä odottaa, on helpompi esimerkiksi olla viiltelemättä. Koska jos mä nyt taas viiltelisin, mä joutusin päivystykseen ja sieltä osastolle ainakin yöksi. Ja sitten pitäis piilotella taas tikkejä ja kaikki ois hankalempaa... Joten nyt en todellakaan viiltele, vaikka tekisikin vähän mieli... Se vaan johtuu sitä, kun on niin väsynyt. Taidan ottaa tarvittavan...

Mutta nyt rupean taas hommiin ja sitten nukkumaan 

<3TM

Pohdiskelua ja kuulumisia!

 Kuten mun blogistakin ehkä huomaa, mulla menee paremmin. Olo on hyvä. Tai ei minään mahtava, mut ei huonokaan. Mut tasainen se on. 

Kyllä mun mielessä käy paljon pahoja ajatuksia. Jos rekka menee ohi, saatan ajatella, että entä jos hyppäisin sen alle. Mut ei ne ajatukset kuitenkaan oo sellaisia, että toteuttaisin ne. En mä tällähetkellä halua kuolla. Mut kai nää itsetuhopaskat on jotenkin pinttyneet mun päähän.

 Vähän niin kun sekin, että kyllä mä viiltelyäkin aattelen. Se ois nyt niin helppoo, liian helppoo, mut en mä sitä oo toteuttamassa. Enkä mä haluakkaan.. tai haluan, mut en halua. Sitä on niin vaikee selittää. Mutta älkää huoliko, en mä oo viiltämässä tai tappamassa itteeni!

Eilen oli kiva päivä. Koko ajan oli touhua!
Aamulla lähdin kädentaidot-ryhmään ja sieltä sitten kotiin ja Ensku, kummitytyni, tuli hoitoon iltapäiväksi. Oli niin ihanaa taas viettää laatu aikaa tytyn kanssa. Hän on niin kamalan rakas minulle!
Hän piirsi mulle maailman söpöimmän kuvan!

Illasta menin Marjon luo ja kokeilin hänelle uutta kampausta!

Marjo ainakin tykkäsi! Pitää kuulema tehdä samanlainen sitten mun bileisiin :)

HR tuli sitten Marjolle ja istuttiin siinä vähän aikaa. Sitten lähdettiin minun luo tekemään sinne bileisiin soittolistaa ja kuinkas ollakkaan tanssijalkaa alkoi vipattaa... No loppujen lopuksi kaiken säätämisen jälkeen päädyimme baariin. Ei me paljoa mitään juotu, koska ei ole rahaa ja toisaalta ensi viikolla on jo ne tuparibileet! Mutta käytiin viettää HR:n kanssa viettämässä tyttöjen keskistä aikaa ja vähän tanssittiin! Pääasia on että meillä oli mukavaa!

<3TM

Kuvia!

Kuvausta marjon kanssa! Mukavaa tekemistä yhessä. Nyt kun Marjollakin on blogi!

Tästä Marjon blogiin!

Ulkona on ihana talvi sää ja on niin kaunista kun on vähän lunta! 

Samalla kun kuvia räpsittiin, tuli hyvä kävely lenkki... Illalla kyllä ois tarkotus lähtee ihan lenkille vähän pidemmälle.

Elvis lenkin jälkeen... Ei hiekkaa!

<3TM

UK

Pääsinkin tänään osastolata kokonaan pois.

 Vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olen innoissani ja toisaalta pelottaa, jännittää ja kauhistuttaa... Entä jos mä en pärjääkkään. 

Toisaalta mun on lupa mennä osastolle ilman lähetettä nyt kolme viikkoa. Se on ihan hyvä.  Kolmen viikon päästä on sitten  ensimmäinen intervallijakso ja niitä sitten tulee olemaan lisää tulevaisuudessa. 

Mutta kieltämättä mulla on vähän sellainen olo, että mut vaan potkastiin pellolle. Lääkärikin perusteli, että "osastokin on niin täynnä..." Eli tälläset suht. hyvässä kunnossa olevat mahdollisimman äkkiä pihalle, että osastolla raugoittuisi. Olisin vaan halunnut, että kun kotiudun olo olisi ollut varmempi. Kaikesta huolimatta uskon , että pärjään! Mun on pakko pärjätä. En halua tuottaa kaikille pettymystä, että joutuisin taas pian osastolle. Mun pitää kestää nämä kolme viikkoa, sinne asti kun mulla on se intervalli...

Lähdin aspan työntekiän kyytiin verkoston jälkeen ja kävimme hakemassa uusia lääkkeitä apteekista.. Sinne meni taas rahaa ja kun sitä mulla ei hirveänä ole... Mietin miten mä selviän tän loppu kuun... Ruokaa pitäisi ostaa ja tupakkaa...tilillä on enää varmaan 40€ ja sillä tosiaan loppu kuukausi pitäs elellä... Onneksi makarooni on hyvää...

Ja sitten ois ne bileetkin...
Olen kaikille kyllä sanonut että ne ovat nyyttärit, mutta kyllä mun pitäs boolia tarjota ainakin ja ostaa itselleni muutaman bissen... Mutta en aijo tästä nyt ressata enempää... isä kuitenkin ostaa mulle välillä röögiä ja aina se lainaa mulle rahaa kun sitä tarviin...


<3TM

Lomaa!!

Loma alkaa taas olla ohi. Huomenna taas takaisin osastolle...

Vähän meinaa ahdistaa takaisin mennä, mutta onneksi se on vain yksi yö, toivottavasti. Sitten kun huomenna on se verkostokin... Toivon todella, että se menee niin kuin haluaisin.

Toivoisin että lähtisin perjantaina pidemmälle lomalle ja sitten ensiviikolla joku päivä vain kävisin lääkärinajalla ja pääsisin kokonaan pois. 

Ja sitten haluaisin niitä intervallijaksoja. Ensimmäinen vaikka 3-4 viikon päähän... Toivon todella että kaikki menee hyvin ja kyllä mä uskonkin että menee. Aika paljon mun toiveita on kuunneltu, mitä oon esittäny.

Tämä loma meni jotenkin tosi nopeesti. Näin paljo kavereita ja Zassukin oli yhen yön minun luona. Se kun kuppaa nykyään oikeestaan koko ajan joensuussa, kun sillä on siellä mies... Niin harvemmin nähdään kuin ennen, niin oli kiva jutskata sen kanssa. (Mutta olen kyllä Zassun puolesta niiiin onnellinen, kun hän on viimein tainnut löytää oikein kunnon miehen!)

 ilta meni hyvin , vällä syvällisiä puhuen ja välillä taas tyhmiä vitsejä laukoessa.  Olimme hyvin filosofisia! Mietimme sitä, että entäjos Zassu olisikin minun harha , tai minä hänen... Tai entä jos tämä kaikki onkin vain harhaa.. Eihän sitä koskaan voi tietää..!

 Sitten me teimme vielä ruokaa yhdessä... 

Lihapullia, ruskeaakastiketta ja makarooneja... Hyvää se oli... Parempaa kuin meidän lasagne...Ei siitä enempää... (juustokastikeessa lillui yksi iso möykky maidon seassa) 

oikein kynttiläillallinen!

Tänään sitten kävimme kirppareilla. Ostin uuden lompakon ja mekon. Mekkoa pääsenkin käyttämään, kun pidän ensiviikon lauantaina bileet... juhlitaan mun tupareita, pikkujouluja ja vapautumista! On siinä juhlimista kerrakseen!

Näin myös marjoa ja kävimme yhdessä Niinan luona. Niina on meidän molempien osastotuttu. Niinahan oli joskus mun huonekaverikin. Oikein hauskaa seuraa hänkin...

 Olispa osastolla nytkin tuollaisia tyyppeja. Tai pari mukavaa on, mut loput... no en sano mitään... kun ei tule mitään niin kaunista mieleen...

Mut nyt suihkuun ja nukkumaan!

Kauniita unia kaikille!

<3TM

HR

Meil on tänään kotibileet... HR yläasteella!

HR:n olen tuntenut yli 10 vuotta.

Tapasin HR:n kun olin 4. luokalla (ja HR 3.luokalla). Hypimme koulun pihalla narua ja rupesin juttelemaan HR:n kanssa. Koulun jälkeen hän tulikin meille leikkimään bratz-nukeilla...

Lapsena leikimme todella paljon yhdessä ja kasvoimme samaa matkaa. Ehkä minä toimin vähän niin kuin "isosiskona", koska HR on ainoa lapsi...

Ja no.. minä taisin olla se, joka opetti hänet juomaan alkoholia...ja joitain pahoja tapoja tuli opetettua...

"Aikaa jolloin 6 lonkeroo oli ihan ihan vitusti!"-HR-

Alaikäisinä meillä oli kolmen kopla jossa liikuttiin... Ja toisinaan juotiinkin...Nykyisin kolmas koplan jäsen ei ole pitänyt yhteyttä sen jälkeen, kun jouduin osastolle. Mutta HR:n kanssa olemme varmaan nykyään läheisempiä kuin koskaan!

rockcock 2011

Yksi parhainmista muistoista HR:n kanssa on kuopiorock 2011! se oli eka festarit meille...Voi kuinka silloin fanitimmekaan klamydiaa... Osattiin kaikki sanat ulkoa ja keikalla fiilis oli mitä mahtavin!

Klamydia oli kova juttu!

Ollaanhan me koettu yhdessä paljon. Ollaan riidelty, mutta aina myös sovittu. Ja ensimmäiset läväritkin otettiin yhdessä... Muistan kun HR melkein pyörtyi...

Kummankin ekat lävärit! tammikuu 2012

Lisäksi me saadaan aika usein fiksuja päähän pistoja..
Muistan kerrankin kun istuimme mäkissä ja mietimme mitä tekisimme, päätimme lähtea skootterilla harrastamaan vähän maakuntamatkailua. Päädyimme vieremälle tuulensuoja nimiseen pizzeeria/baariin... ..

vieremän reissulla!

HR on aika rauhallinen, mutta olen tosiaan saanut hänet mukaan minun päähänpistoihini. Ja nykyään hän on jo niin oppinut, että hänkin jo välillä saa samantyyppisiä ideoita!
HR kin on ihminen jolle tykkään puhua ja hän ymmärtää... hän on mahtava tyyppi!
Tunnemme toisemme oikeastaan läpikotaisin, jo varmaan siksi, että olemme olleet ystäviä niiiin kauan.

älkää edes kysykö!

<3TM

Zassu

Zassunkin kanssa tutustuimme osastolla 2013, taisi olla marraskuun alkua. Se oli heti kaveruutta ja aika nopeasti ystävyyttä. 

Muistan edelleen ensitapaamisen! Menin tupakkahuoneeseen ja siinä se istui. Punatukkainen, nauravainen tyttö. Aloimme jutella ja olimme heti samalla aaltopituudella. 

Osastolla olimme kuin paita ja perse. Kokoajan yhdessä tyhmien juttujen kera. Saatoimme istua tupakkahuoneessa tunteja ja nauraen ja välillä syvällisiä puhuen. Paras juttu oli ehkä veksin moottoripyörä... joka oli kadonnut...

Keksittiinhän me kaikenlaista... Värjättiin jasmin hiukset color maskilla pinkiksi, vaikka hiustenvärjäys on osastolla kielletty... Mutta eihän me periaatteessa värjätty... me vaan sävytettiin... Eikä hoitajat sanoneet mitään... 

Zassu vaihtaa kyllä hiuksiensa väriä useammin kun sukkiaan... Tai ainakin luulen niin...

Zassun kanssa on aivan parasta, kun voi heittää niin paskaa läppää kuin ikinä vain keksii ja räkättää niin kovaa kun vain lähtee, mutta hänen kanssaan voi puhua myös syvällisiä. Ja hänelle voi avautua ja kertoa kaikesta ja hän ymmärtää, eikä tuomitse! 

Moni ei varmaan ymmärrä meitä ja meidän juttuja, mutta ei se mitään... Ei se meitä haittaa! 

Zassu on sopivasti sekaisin ja se on hänessä parasta, mutta löytyy hänestä se rauhallinenkin puoli...Joskus...

 Jasmin kanssa ei ole koskaan ole kiusallista hiljaisuutta, koska molemmat meistä taitaa olla aika kovia tyttöjä puhumaan (ja nauramaan)! 

Huomaa tupakka joka on tippumassa Zassun suusta!

Mutta yksi fakta on se (jonka oletkin jo ehkä huomannut) että meistä ei löydy yhtään normaalia kuvaa... Aina joku typerä ilme :DD ehkä se on vain meidän juttu...

<3TM

Marjo

Marjon tapasin ensi kertaa osastolla syksyllä 2013. 

Meistä ei oikeastaan sillon tullut kavereita vielä, ehkä enemmänkin hyvänpäivän tuttuja. Meni aikaa ja välillä pääsimme pois ja tulimme uudestaan ja satuimme samaan aikaan osastolle useita kertoja. Juttelimme kyllä toisillemme (tupakkahuoneessa), mutta emme niin syvällisiä.

En oikeastaan edes muista milloin me lähennyimme näin. Se kai tapahtui aika savakavalasti. Olisikohan ollut viime talvea... 

Aluksi kävimme oikeastaan vaan lenkeillä yhdessä.

Joskus lenkillä...

Siten aloimme tekemään yhdessä kaikkea muutakin. Käymme usein kahvilla toistemme luona, käymme kaupoilla ja mitä nyt kaverit keskenään tekee... 

Oikestaan näemme nykyään harvase päivä.

Marjollakaan ei taida hirveästi olla ystäviä, sillä aluksi hän on aika ujo ja hiljainen. Mutta kun häneen tutustuu, paljastuu kuoren alta mahtava tyyppi. Marjon kanssa on mukava olla, sillä hänen kanssaan voi puhua oikeastaan mistä vaan. Hän on "kypsempää" seuraa!

Marjon syntymäpäivää juhlimassa!

Olaan kohellettukkin joskus vähän... (Ehkä minun toimestani enemmän). Käyty yhdessä baareissa, vaikkakaan Marjo ei ole hirveä bilehile...

Viimeksi taittiin olla juhlimassa yhdessä Marjon synttäreitä. Ilta oli kiva, mitä nyt loppui vähän lyhyeen... Minä taas vähän kohelsin... Ei siitä sen enempää!

Marjossa parasta on se, että hän ymmärtää! Hän on kokenut jotain samaa kuin minäkin. Ja siksi hänelle voi puhua kaikesta! Tämä on aitoa ystävyyttä!

Marjo on minulle tärkeä!

<3TM

Ystäväpostaukset!

Terve taas! 

Ajattelin piristää tätä välillä niin synkeää ja masennuksen täyteistä blogiani jollain.

Siispä minä teen kolmesta hyvin rakkaasta ystävästäni  postaukset. Jokaiselle siis yksi postaus.

Tarkoitus olisi saada ensimmäinen osa tehtyä jo tänään, huomenna toinen ja tiistaina kolmas!

Elämässäni on käynyt paljon ihmisiä ja suurinosa heistä on jättänyt/unohtanut minut. Siksi haluankin kertoa teille kolmesta ihmisestä, joidenka uskon pysyvän. Haluan kertoa ihmisistä jotka ovat olleet tukenani, silloin kun mulla on ollut vaikeinta ja jolloin muut ystäväni on kadonneet, mutta nämä henkilöt ovat pysyneet!

Tänään kerron teille Marjosta

huomenna  Zassusta 

ja tiistaina on vuorossa HR!

<3TM

Suunnitelmia ja lomakuulumisia

Vihdoin UK (uloskirjaus) häämöttää... Ei ihan vielä, mutta suunnitelmat alkaa olla selvät.

Huomenna lähden lomille ja tulen torstai aamuna takaisin. Silloin on minulla verkosto, johon tulee omahoitajani, lääkäri ja aspan työntekiä, sekä ehkä minun avohoitaja. Pääsen joko silloin jo pois, tai todennäköisempi vaihtoehto on, että lähden siitä vielä yhdelle lomalle ja sitten käyn vaan lääkärin ajalla ja sitten kotiin! Eli pääsen tällä erää täältä viimeistään kahden viikon sisällä, siis jos kaikki menee hyvin. Ja todellakin toivon, että kaikki menee niin kuin pitää ja ollaan suunniteltu. 

Vaikka nyt olenkin ollut jo paljon lomilla ja alkaa tuntua että pärjäisin kotona, mutta haluan edetä varovasti ja en liian suurilla harppauksilla.

Viimeksi kun pääsin pois, olin viikon kotona ja sitten viiltelin tapani mukaan tikkihaavan ja jouduin takaisin. Silloin lähdin ehkä liiankin aikaisin..

. Jotenkin viime jaksolla minulla oli niin paljon kaikkea, kuten muutot ja erot yms., enkä malttanut olla tarpeeksi pitkään. Erokin jotenkin iski tajuntaani vasta kun kotiuduin, kun en ollut kerennyt ajatella sitä ennemmin. Kotona tunsin itseni koko ajan yksinäideksi, vaikka minulla oli ystäviä koko ajan ympärillä. En kestänyt yhtään olla yksin ja olinkin koko ajan menossa jossakin. Kotona kävin oikeastaan nukkumassa. Sekin varmasti edesauttoi mun romahtamista.

Nyt lomien tavoitteenakin on ollut, että maltan välillä olla kotona ja yksin ja harjoitella kestämään sitä yksinäisyyttä ja yksin oloa. Aika hyvin nyt se on alkanut sujua ja oikeastaan taas osaan nauttia siitä. 

Olen tajunnut miten hyvä oli että ero tuli Anden kanssa. Vaikka alussa yksin olo oli ihan kamalaa ja kaipasin jotakin heräämään mun vierestä, en niinkään Andea. Ja näin jälkikäteen ajateltuna aika paskasti se mua kohteli. Näin on parempi! Nyt elän itselleni ja nautin sinkuudesta. Se on kivaa näin vaihteeksi... Ja mikä parasta, saan mennä ja tulla miten haluan ja kenen kanssa haluan! Ehkä mä joskus hommaan miehen itelleni, mutta nyt heti en!

Viime loma tosiaan sujui aika rauhallisesti. Oli mulla menoja ja näin kavereita, mutta tosiaan otin paljon iisimmin kuin ennen. Pidin jopa yden kotipäivän. En liikkunut kuin lenkille elviksen kanssa, muuten olin kotona. Se teki tosi hyvää. Kyllä muutama kaveri kävi päivän mittaan käymässä ja kahvilla, ja se oli ihan kiva, mutta itse ei tarvinnut liikkua. Ei tarvinnut laittautua tai pitää tiukkoja farkkuja, vaan vedin jalkaani mahdollisimman löysät ja mukavat college-pöksyt. Luksusta sekin...

 Lomalla mä myös värjäsin hiukset punasella ja no lopputulos oli...ihan hirveä! en edes kehtaa kuvaa laittaa!

No sitten ei auttanu kun soittaa isälle, että lainaa rahaa.. No se onneksi lainas 60€... Tosin se vannotti, että en rahoilla saa mennä minnekkään kampaamoon, koska se on "turhaa humputusta".

Kävin kuitenkin kampaamoissa kyselemässä hintoja, että paljonko maksais tukan pelastaminen. 

Yhdessä kampaamossa luvattiin että ne korjaa mun hiukset sillä 60€. Mikä on tosi vähän näin pitkiin hiuksiin. (jossain sanottiin hinnaksi n.125€) 

Sitten laskeskeltiin kaverin kanssa niin, että jos ostasin 2 värinpoistoo ja 2 väriä niin sehän tulis melkein sammaan hintaan, joten oli sama mennä sinne kampaamoon..

 Jos oltas ruettu ite sähläämään niin lopputulos ois voinu olla vieläkin hirveempi... Ja onhan se nautinnollista välillä käydä ihan kampaamossa. Kun joku näpertää hiuksia ja sitten kun ne pesee ja hieroo ihanasti, niin se varsinkin on luksusta! 

Iskälle tosin kerroin että itse värjättiin, niin eipähän tule sanomista...:D
mutta kyllä mä tykkäänkin näistä hiuksista!

<3TM

Mun tarina

Haluan jakaa tähän blogiin mun tarinan. 

Tarinan siitä, miten mä päädyin tähän missä mä nyt oon ja miks mä oon tällänen kuin olen. Kaikki asiat mitkä ovat vaikuttaneet mun elämään suuntaan tai toiseen.

Varhais lapsuus:

Tavallaan mun lapsuus oli onnellista aikaa. Kävimme reissussa lapissa isovanhempien kanssa ja olimme rakastettuja. Päällisin puolin meillä oli kaikki hyvin. Ihmiset pitivät meitä hyvänä perheenä.

Pinnan alla vain oli muuta. Vanhempien alkoholismi esimerkiksi.

Vanhemmat kävivät töissä arkena. Isä oli metallipuolen vastaava yhdessä firmassa ja äiti oli perhepäivähoitaja. Molemmat olivat kyllä hyviä työssään.

Mutta viikonloput. Joka viikonloppu vanhemmat ottivat olutta ja loppujenlopuksi riitelivät ja tappelivat. Onneksi minulla oli/on kaksi isosiskoa jotka pitivät aina minusta huolta (pitävät kyllä vieläkin). 

Äiti hakkasi isää ja isä hakkasi äitiä. Sellaista vain se oli...

Eräskin muisto joka on jäänyt muistiini, on kun äitini istui köysikaulassa meidän keittiönpöydän ääressä ja sanoi "äiti lähtee nyt taivaaseen".

Kouluikä:

Sitten koitti koulun alku. Olin odottanut sitä tosi paljon, mutta se paljastui toiseksi maanpäälliseksi helvetiksi. Mua kiusattiin koko loukan toimesta. Olin liian läski ja ruma, kuntelin vääränlaista musiikkia, olin "hiku". En siis ollenkaan selainen , joka sopisi kenenkään porukkaan.
Oli minulla muutama kaveri jotka kulkivat mukana ja tukivat.
Jo ala-asteella mulla oli varmasti masennus, vaikka sitä ei oltukkaan diaknosoitu. Mä toivoin kuolemaa ja jo silloin aattelin etten tule elämään vanhaksi.

Teini-ikä:

Olin 8. luokalla kun vanhempani erosi. Äitini lähti uuden miehen mukaan ja alkoi ryypätä 24/7. Mulla meni kokonaan välit äitiin. Emme olleet vuosiin oikein missään tekemisissä. Muutin siis isäni kanssa kaksioon keskustaan. Aluksi isäni kanssa meni hyvin. Kun olin riparilla, isäni oli yllätyksenä järjestänyt minulle juhlat. Eivät ne isot olleet, mutta siellä olivat rakkaimmat ihmiseni ja se riitti minulle. Äitinikin oli luvannut tulla kirkkoon katsomaan konfirmaationi mutta hän ei koskaan tullut.
Rippilahjaksi isä olisi halunnut ostaa minulle mopon, mutta minu tahdoin koiran. Loppujen lopuksi sain tahtoni läpi, ja Elvis muutti meille heinäkuussa 2010.
Sitten alkoivat ongelmat isäni kanssa. Isä lähti perjantai iltana juomaan ja saattoi saapua vasta sunnuntai iltana kotiin, eikä häneen saanut koko viikonloppuna yhteyttä. Istuin monet viikonloput yksin koira kainalossa ja odotin isää. Viikot isä oli normaalisti töissä. Silloin alkoi minun viiltely.
Muutenkin oli vaikeaa kokea murrosikä ilman äitiä, naisen mallia...
Koulussa kiusaaminen jatkui, mutta sain myös uusia kavereita.
jotenkin selvisin ylä-asteen suhteellisen hyvillä arvosanoilla ja pääsin aloittamaan portaanpään kristillisessä opistossa lasten-ohjaajan opinnot (vaikken olekkaan kovinkaan kristillinen).
Silloin meni hetken hyvin. kuitenkin isäni kanssa meillä alkoi välit olla todella vaikeat  ja en enää jaksanut olla viikonloppuja hänestä huolissaan. Kesällä 2012 (Olin 16-vuotta) Kun muutin pois.
Pian siitä mun vointi alkoi mennä alas päin. Hakeuduin kuraattorille joka laittoi minulle lähetteen nuortentyöryhmään ja sain avohoitajan.
Kuitenkaan en saanut puhuttua avohoitajalle, enkä pystynyt luottamaan häneen. Loppujen lopuksi mä romahdin kesällä 2013 juhannuksena.

Sairaala jaksot:

Nämä sairaala jaksot on mulle aika harmaata aluetta. Muistan kovin kovin vähän.
Kaikki kuitenkin alkoi tosiaan silloin -13 juhannuksena kun yritin tappaa itseäni. Se oli ensimmäinen kerta kun aijoin toteuttaa sen. Päädyin julkulan sairaalaan kuopioon nuorten osastolle.
Se oli oikeastaan aika kamala paikka. Olin todella itsetuhoinen siellä ja aina kun pääsin pois yritin oikeasti tappaa itseni. Lääkeyliannostuksia ja ambulanssimiehiä ja poliiseja karkuun juostessa. Sellaista se oli.
Kun jouduin osastolle suurinosa ystävistäni katosi.
Kun 18-vuotis syntymäpäivä lähestyi minulle ilmoitettiin että minut lähetetään koljonvirran sairaalaan iisalmeen järkytyin. Luulin että se on ihan kamala paikka. Karkasin siis ennen siirtoa ja päätin että nyt on minun elämäni ohi. Kerkesin vetää lääkkeitä kun kytät löysi minut ja sieltä kyssiin yöksi. Sitten aamulla lähdin ambulanssilla kohti uutta osastoa.
Onneksi minun harhaluulot osottautuivat vääriksi ja tämä paikka on ihan jees. Mukavammat hoitajat täällä ainakin on.
Ensimmäinen hoitojaksoni oli toooodella pitkä. yli vuoden. Ja sitten on ollut näitä lyhyempiä jaksoja sen jälkeen. Ne ovat olleet 1. viikosta pariin kuukauteen. Ja jälleen sitä ollaan täällä

Nykyisyys:

Nykyään mulla menee ihan jees. Mulla on tosi hyvät välit äitiin, joka ei ole vuosiin enää juonut ja isäpuolenkin olen jo hyväksynyt. Isänikin kanssa minulla on ihan hyvät välit. Isäni on auttanut paljon minua ihan käytännön asioissa ja käy paljon täällä. Isälläkin on naisystävä ja no.... tulen hänen kanssa toimeen.
Minun vointi on vielä ailahtelevainen, mutta minä pärjään!
Osastoilta olen saanut paljon uusia kavereita ja jos totta puhutaan, mulla ei ole koskaan ollut näin paljoa hyviä ystäviä. Kai siis tällähetkellä mun elämä on ihan okei.

Siinä siis mun tarina pääpiirteittain... Jos jokin kiinnostaa, saa kysellä! :)
<3TM

Mitä mä teen?!?

Nyt ahdistaa. Ei paljoa kumminkaan, mutta ahdistaa silti.

Mä oon kuulema ihminen jolle on helppoa puhua. En tiedä onko se totta, mutta monet ihmiset puhuvat minulle, ja haluavat minulta neuvoja. Ei se minua yleensä haittaa. Autan mielelläni ihmisiä ja kuuntelen. Ja yritän antaa neovoja, jos vain suinkin osaan.

Nyt kuitenkin yksi tyttö täällä osastolla on alkanut purkautua minulle. Hän kertoo ajatuksiaan itseurhasta jota hän suunnittelee. Miettii minun kuullen että hirttäytyisikö hän, vai mitä tekisi.  Hän sanoo, etten saa kertoa kellekkään. En tiedä mitä tehdä. Se tässä tilanteessa ahdistaakin. Yritänkö vain olla tukena ja kuunnella, vai kertoisinko hoitajille ja samalla rikkoisin luottamuksen. Vai mitä? Haluaisin auttaa vain parhaani mukaan, mutta en tiedä mikä on hänelle parasta just nyt.

Toinen puoli asiasta on se, etten minä jaksa. Tuntuu että olen huono ihminen, kun tämän tilanteen takia jään vain huoneeseeni, etten joutuisi kuuntelemaan sitä itsetuho/murha asiaa.

 Jotenkin se itsetuhoisuus tarttuu. Minäkin haluaisin satuttaa itseäni. Tällä hetkellä haluaisin viiltää, mutta onneksi minulla on se ns. järjenääni joka estää minua. Minulla ei nyt ole hätää, mutta pelkään tuon tytön puolesta. Olen oikeasti huolissani. Olisipa yksi oikea tapa auttaa tyttöä, mutta minusta tuntuu ettei ole. En haluaisi rikkoa luottamusta mutta ehkä on parempi kertoa hoitajille...

<3TM

Pärjäilen

Mulla menee ihan hyvin.

 Mulla on ihan hyvä olo.

 Lomat meni äitin luona hyvin.

 Odotan innolla ensiviikon lomia.

 Odotan innolla pois pääsyä.

 Hymyileminen on helppoa.

 Mulla on elämässä paljon hyviä asioita.

Silti mä haluan kuolla!

En nyt heti, mutta jossain vaiheessa. Mun on tosi vaikee kuvitella että oisin vuoden, saati sitten kymmenen vuoden, päästä vielä elossa. 

En osaa kuvitella olevani jossain vaiheessa äiti (vaikka toisaalta lapsen haluaisinkin), tai keski-ikäinen tai joskus mummo. Mulla on päässä selkeä ajatus, että mä kuolen nuorena. Tuskin täytän koskaan enempää kuin 20-vuotta. Tämä on siis ehkä mun viimeinen vuosi. Tosin mulla on ollut tälläinen olo jo pitkään. Vuosia. Joka syntymäpäivä mä toivon(pelkään), että se olisi mun viimeinen. Ja joka vuosi huomaaan, ettei se ollut. Mutta jos tämä(kään) ei ole se viimeinen vuosi, olen päättänyt, etten elä ainakaan yli 30-vuotiaaksi. Siihen on vielä kymmenen vuotta. Kymmenen pitkää ja todennäköisesti todella tuskallista vuotta. Mä oon ajatellu näin jo varmaan ala-asteella. Mä oon ollut todella kauan masentunut, miksi se muuttuisi. Uskon todella, että mun elämä tulee olemaan tälläistä aina. 

 Mutta kuten sanoin mulla menee ihan hyvin. En voi sanoa olevani onnellinen, mutta en ole täysin onnetonkaan. Mulla on sellainen ihan jees olo. Sellainen olo, että mä pärjäilen... Välillä on parempaa ja välillä on huonompaa. Ja sitten tulee ne pohjakosketukset, jolloin elän vaan ja ainoastaan siksi, kun en saa itseäni hengiltä vaikka haluaisin. Mutta ei niistä sen enempää.

<3TM

Kuulumisiii

Siitä on kuukaus kun viimeks kirjotin... Asiat on menny paljo eteenpäin. Mulla on ihan ok olo. Ei nyt mikään loistava, mut mä pärjäilen. Jotenkin. 

Itsetuho ja itsemurha ajatuksia on, mut en toteuta niitä ainakaan nyt. Mun järjen ääni on nyt tarpeeks voimakas. Sillon kun on liian huono vointi sitä ääntä ei ole estämässä minua, joten voisi sanoa että asiat on ihan hyvällä tolalla.

Lomat on pyöriny ja oon saanu olla jo kaks yötä kämpillä tällä viikolla. Aspan kotikäynti tosin oli ja samoin avohoitajan aika. Mut toisaalta se on hyvä. Se on taas totuttelua arkeen jollaiseen mun on palattava jossain vaiheessa. 

Ens viikolla on luvassa jo vähän pidenpi loma ja sen jälkeen pari maksimi pituista lomaa, eli 4 yön lomat. Ja nyt huomenna lähden äitin luo lomille yheks yöks.

Eilen mulla oli palaveri johon osallistui minun lisäksi molemmat omat hoitajani, äiti ja isäpuoli. Mua jännitti tosi paljon, koska tiesin että puhumme aika vaikeista asioista. Esim. Siitä kun äiti on nyt sairaslomalla, koska hänelläkin meinaa olla vaikeaa ja minusta se on kokonaan minun vika. Jos mä oisin toisenlainen... Jos mä en ois sairastunu... Kaikilla ois helpompaa jos minua ei koskaan ois ollukkaan... Mut tälle tilanteelle mä en oikein voi mitään, vaikka kuinka paljon haluaisin. Olis paljon helpompaa, jos jossain olis nappi, josta painamalla tulisi onnelliseksi. Mut kun mä en osaa enää olla onnellinen. 

Välillä mä esitän että mulla on parempi vointi kuin on, mut olen huonannut äitin tekevän samaa. En osaa oikein sanoa mistä minä sen huomaan, mutta kuitenkin tiedän sen. Sanoin siitäkin äitille, koska minun itsenikin on helpompi jos hän näyttää tunteensa ja sanoo totuuden, kuin se että nään sen ja jään miettimään sitä ja lopulta käännän sen itseeni. Sitten minun on vieläkin helpompaa vihata itseäni.

Mua ois  itkettäny tosi paljon, varsinkin kun äiti itki, mutta en uskaltanu itkeä. Se on mulle jotenkin tosi vaikeeta. Mä en oo pystyny itkemään vuosiin, en varsinkaan kenenkään edessä! Nyt pikku hiljaa olen siihen välillä kyenny ja monesti keskusteluissa ei meinaa itkusta loppua tulla... Mut hoitajat on sanoneet että se on ihan hyvä asia, että pikku hiljaa pystyn näyttämään huonompiakin oloja ja tunteita.

Osastolla on todella rauhatonta. Se ei tosiaankaan ole hyvä asia! Ois ihan sama olla kotona niin ei tarviis tätä "sirkusta" kattoo... Tietää kyllä olevansa HULLUJENHUONEELLA! Onneks täällä on pari kivaa tyyppiä jotka on suhteellisen järissään (kaikkillahan on täällä joku ongelma) ollaan näiden kanssa keitelty kahvia ja tupakoitu liikaa. (Mullahan poistettiin eilen hammas ja mun pitäs olla tää päivä vielä polttamatta... Mut ei pysty...) mut onneks on ees jotain juttukaveria. Ei täällä muuten kestäis, kun täällä on ainakin yhellä aika hyvä maaninen vaihe menossa...

sellanen Vanha patu... Ei oo hetkeekään hiljaa. Se on ollu ennenkin täällä ja kun olin lomilla se siis oli tullu. Sitten se tunki mun huoneeseen ja ilmoitti ettei ole voinut unohtaa mua. ... Ällöttävää! Lisäksi se tunkee aina tupakkahuoneeseen kun olen siellä, ja minuutti hiljaa on sille melkein mahdoton tehtävä!

Sitten on vähän aggressiivinen tyyppi joka vietiin just eristykseen... Toivottavasti noiden lääkkeet alkais nopeasti tehota niin vähän rauhottus meno.. Ja onneks huomenna äitille yöks ja näillä näkymin ti-pe loma.. Niiden asioiden avulla jaksan 

  

Tällästä täällä, millaista siellä? 

<3 TM

Rikki

Mä oon ihan hukassa.

 Kaikki on taas auki.

 Oon osastolla. 

Oon viillelly.

 Taas.

En jaksa enää taistella

. Mä oon jo luovuttanu.

Silti mun on pakko taistella vielä.

 Yrittää selviytyä.

 Yrittää hymyillä.

 Parjätä. 

Joka päivä mä herään vaan huomatakseni,

 että mua ahistaa ihan perkeleesti.

Lääke muutoksia.

Pidempään osastolla. 

Mutta kuinka kauan?

Sitä mä en tiiä.

Toisaalta mä oon ollu täällä  vasta viikon

,eikä mun voinnissa oo tapahtunu yhtään paranemista

. Oikeestaan koko ajan menen vaan enemmän pohjalle.

 Aina kun mä luulen että oon jo pohjassa,

 tulee uusi pahempi ahdistus. 

Kai se on niin, ettei sitä pohjaa ole edes olemassa.

 Aina voi vaipua vaan syvemmälle ja syvemmälle.

Ehkä ne uudet lääkkeet alkaa joskus vaikuttamaan.

Ehkä mä pääsen tästä ylös. 

Ehkä.

Tai ehkä ei.

Mistäpä mä sen tietäisin.

Mut pakko vielä yrittää,,,

Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty.

-tommy tabermann-

Tuon lauseen sanoi mulle mun huonekaveri. 

Onko se totta. En tiedä, mutta se lausahdus on ihana.

<3TM

Eka yö uudessa kodissa

Vihdoin sen on tehty! nimittäin muutto. Olihan se päivä aika rankka niin fyysisesti, kuin henkisestikkin. Mutta mä selvisin siitä aikas hyvin. 

Onneks mulla ei ollu paljoo tavaroita... Ja aika nopeesti me saatiin se muutto tehtyä...

Huomenna saan sängyn vielä asunnolle ja lupaan tehhä postauksen mun uudesta kodista :)

HR oli yötä mun kanssa uudella asunnolla ja M:kin kävi... Vähän laatuaikaa tytsyjen kanssa!!

Vähän herkuttelua ja viinin nauttimista... Eka viinipullo vaan loppui aivan liian aikaisin.... Joten päädyimme uudestaan alkoon.... Loppujen lopuksi joimme yhteensä 3 pulloo viiniä.... Hups!!

Nautiskeltiin iltaa ihan kynttilöiden valossa. Syksy <3

<3TM

Siivousta

En taas ole kirjottanut pitkään aikaan. Toisaalta en ole kerennyt enkä jaksanut. 

Kolme viime päivää on mennyt muuton valmisteluissa. Maanantaina pakattiin kaikki mun kamat ja toissapäivänä ja eilen siivottiin uusi kämppä.

 Se oli ihan järkyttävässä kunnossa. Onneksi vuokranantaja antaa ainakin 50€ hyvityksen mulle, kun tein/tehtiin niin ison homman. Ja toinen onneksi oli että HR oli kumpanakin päivänä mua auttamassa ja Zassu oli eilen. Olen heille niiiiin kiitollinen!!

Toisaalta meillä oli ihan kivaa tyhmien juttujemme kanssa. On se mukavaa siivota yhdessä kun voi samalla nauraa ja jutella. Suunnittelimme että ruetaan aina yhdessä siivoamaan kaikkien kämpät vuorotellen... Ja minä olen todellakin auttamassa molempia, sillä tytsyt teki koven työn minun eteeni! Haluaisin veidä HR:n ja Zassun jonnekkin hienoon paikkaan syömään, mutta olen niin pirun köyhä, joten mäkkisafkat saa riittää!!

Vessa ja keittiö oli ihan kaameessa kunnossa. Vessassa oli jopa PASKAA seinillä, niin olipa ihanaa sitä hangata pois. Ja muutenkin WC oli aika saastainen. Ette edes halua tietää enempää!! Onneksi minulta löytyi kumihanskat!

Keittiöstä löysimme roskasankon jonka pohjalla oli jotain ruskeeta nestettä ja homehtunut leipä palanen. Vein koko roskasankon kylmänviileesti roskiin... Pitää vaan ostaa uus sankko... Ja se haju kun Zassu pesi sitä kaappia oli aika huumaava!! 

Zassu keittiössä...

Lisäksi kaikki ovet, seinät (ne joita ei ollut tapetoitu) ja lattiat piti hangata puhtaaksi, sillä niistä lähti ihan mustaa vettä... Epäilen että sisällä on poltettu, kun tapetitkin on ehkä hiukan kellastuneet...

Zassu pesi myös urheasti parvekkeen. Se oli sekin ihan paskanen suoraan sanottuna (niin kuin kaikki mahollinen siinä kämpässä.) Näytti siltä, että vaikka Zassu pyyhki ja pyyhki uudelleen ja uudelleen lika vain oli ja pysyi...Mutta nyt sekin on ainakin puhtaampi.

väriero...

HR pesi ikkunoita. Se on siitä omituinen että se tykkää siitä homasta. Minä taas inhoan ikkunoiden pesua... Varmaan siksi, kun mulla jää ne rannut... Ja yleensä mun mummo pesee ikkunat mun puolesta..

HR ja ikkunan pesu

 HR sai parvekelasit ja olohuoneen ikkunan pestyä, joten keittiön ikkuna pitää vielä pestä, mutta sillä ei nyt ole niin kamala kiire, koska mulla ei edes ole keittiöön nyt verhoja... 

Pitäsisi hommata joku kappa... Mulla on kyllä yksi unelma...

Tällästä mulle kuuluu... Toivottavasti muutto olis jo sunnuntaina!!

<3TM

Tuolien kunnostusta ja vähän eilisestätä

Tänään pääsin pitkään odotetulle päivälomalle.

 Iskä tuli hakeman minut aamusta ja suuntasimme remonttikauppaan. Ostimme pensselin, hiomapaperia ja tietysti keltaista maalia.

Kun pääsimme mökille joime kahvit ja rupesimme hommiin. Minä hioin tuoleja ja isä liimaili ja porasi niitä, jotta niistä tulisi jämäkät.

Isukki ruuvailemassa :)

Kun ruuvaus ja hiominen oli tehty aloimme sohia maalia tuoleihin. 

Oli oikeasti todella mukavaa touhuta isän kanssa kerrankin jotain yhdessä. En edes muista millon viimeksi meillä olisi ollut näin hauskaa.

Tältä tuolit näyttivät ennen.... 

...Tässä on sitten jälkeen kuva :)

Kun olimme saaneet tuolit valmiiksi, aloimme grillata. Minulle oli isä ostanut ihania kanapihvejä jotka oli maustettu kivan tulisiksi. Ihanaa vaihtelua sairaalan mauttomille ruuille.

Kun isä lähti minua viemään takaisin osastolle, kävimme matkalla kävimme jäätelöllä ja isä haki minulle vagelma rasian. Tässä siis minä kirjoitan ja nautin samalla ihanan makuisista vadelmista!

Nam! sori huono kuva....

Sitten eiliseen:

Kirjoitin piiiitkän teksit eilen, mutta minä nörtti onnistuin hävittämään sen... Kirjoitin siis sellaisen tunnin turhaan, enkä jaksanut aloittaa uudestaan.

Eilen aamulla kävin ystäväni M:n kanssa aamulenkillä ja oli aivan ihana sää. Onneksi silloin ei ollut vielä kamalan kuuma. Kävelimme n.3-4km ja matka meni joutuisasti rupatellessa.

Lenkin jälkeen minulla oli omahoitaja keskustelu. Puhuimme aika paljon Andesta. Minun pitäisi ehkä keskustella hänen kanssaan, mutta se ahdistaa ja oikeastaan pelottaakin minua. Mitä jos en kestä? En halua itkeä enää hänen edessään. Haluan näyttää että olen vahva. Haluan että Ande tajuaa että on tehnyt niin pirun paskasti minulle. Hänellä oli toinen samalla kun hän seurusteli minun kanssa. Toivottavasti joku tekisi hänelle sen saman.

Mutta onhan minun pakko puhua sen kanssa viimestään ennen kuin muutan pois. Sitten saan unohtaa hänet ikiajoiksi. En ottaisi häntä takaisin vaikka maksettaisi! (tai no, jos saisin joka kuukausi miljoonan, voisin katsella Andea ehkä puolivuotta... ja sitten tehdä sille saman, minkä se teki minulle...) 

Keskustelun jälkeen tuli vielä HR käymään. Lupasin hänelle joululahjaksi sellaiset palatossut. Sain sen eilen valmiiksi ja HR pääsi sovittamaan sitä. Se oli onneksi juuri sopiva hänelle. Tuskin maltan odottaa jouluun, vaan annan ne heti kun saan toisen valmiiksi... (pitäisi tosin aloittaa varmaan sen tekeminen)

Siinä varmaan nyt tärkeimmät...

kauniiita unia!

<3TM