Mun tarina

Haluan jakaa tähän blogiin mun tarinan. 

Tarinan siitä, miten mä päädyin tähän missä mä nyt oon ja miks mä oon tällänen kuin olen. Kaikki asiat mitkä ovat vaikuttaneet mun elämään suuntaan tai toiseen.

Varhais lapsuus:

Tavallaan mun lapsuus oli onnellista aikaa. Kävimme reissussa lapissa isovanhempien kanssa ja olimme rakastettuja. Päällisin puolin meillä oli kaikki hyvin. Ihmiset pitivät meitä hyvänä perheenä.

Pinnan alla vain oli muuta. Vanhempien alkoholismi esimerkiksi.

Vanhemmat kävivät töissä arkena. Isä oli metallipuolen vastaava yhdessä firmassa ja äiti oli perhepäivähoitaja. Molemmat olivat kyllä hyviä työssään.

Mutta viikonloput. Joka viikonloppu vanhemmat ottivat olutta ja loppujenlopuksi riitelivät ja tappelivat. Onneksi minulla oli/on kaksi isosiskoa jotka pitivät aina minusta huolta (pitävät kyllä vieläkin). 

Äiti hakkasi isää ja isä hakkasi äitiä. Sellaista vain se oli...

Eräskin muisto joka on jäänyt muistiini, on kun äitini istui köysikaulassa meidän keittiönpöydän ääressä ja sanoi "äiti lähtee nyt taivaaseen".

Kouluikä:

Sitten koitti koulun alku. Olin odottanut sitä tosi paljon, mutta se paljastui toiseksi maanpäälliseksi helvetiksi. Mua kiusattiin koko loukan toimesta. Olin liian läski ja ruma, kuntelin vääränlaista musiikkia, olin "hiku". En siis ollenkaan selainen , joka sopisi kenenkään porukkaan.
Oli minulla muutama kaveri jotka kulkivat mukana ja tukivat.
Jo ala-asteella mulla oli varmasti masennus, vaikka sitä ei oltukkaan diaknosoitu. Mä toivoin kuolemaa ja jo silloin aattelin etten tule elämään vanhaksi.

Teini-ikä:

Olin 8. luokalla kun vanhempani erosi. Äitini lähti uuden miehen mukaan ja alkoi ryypätä 24/7. Mulla meni kokonaan välit äitiin. Emme olleet vuosiin oikein missään tekemisissä. Muutin siis isäni kanssa kaksioon keskustaan. Aluksi isäni kanssa meni hyvin. Kun olin riparilla, isäni oli yllätyksenä järjestänyt minulle juhlat. Eivät ne isot olleet, mutta siellä olivat rakkaimmat ihmiseni ja se riitti minulle. Äitinikin oli luvannut tulla kirkkoon katsomaan konfirmaationi mutta hän ei koskaan tullut.
Rippilahjaksi isä olisi halunnut ostaa minulle mopon, mutta minu tahdoin koiran. Loppujen lopuksi sain tahtoni läpi, ja Elvis muutti meille heinäkuussa 2010.
Sitten alkoivat ongelmat isäni kanssa. Isä lähti perjantai iltana juomaan ja saattoi saapua vasta sunnuntai iltana kotiin, eikä häneen saanut koko viikonloppuna yhteyttä. Istuin monet viikonloput yksin koira kainalossa ja odotin isää. Viikot isä oli normaalisti töissä. Silloin alkoi minun viiltely.
Muutenkin oli vaikeaa kokea murrosikä ilman äitiä, naisen mallia...
Koulussa kiusaaminen jatkui, mutta sain myös uusia kavereita.
jotenkin selvisin ylä-asteen suhteellisen hyvillä arvosanoilla ja pääsin aloittamaan portaanpään kristillisessä opistossa lasten-ohjaajan opinnot (vaikken olekkaan kovinkaan kristillinen).
Silloin meni hetken hyvin. kuitenkin isäni kanssa meillä alkoi välit olla todella vaikeat  ja en enää jaksanut olla viikonloppuja hänestä huolissaan. Kesällä 2012 (Olin 16-vuotta) Kun muutin pois.
Pian siitä mun vointi alkoi mennä alas päin. Hakeuduin kuraattorille joka laittoi minulle lähetteen nuortentyöryhmään ja sain avohoitajan.
Kuitenkaan en saanut puhuttua avohoitajalle, enkä pystynyt luottamaan häneen. Loppujen lopuksi mä romahdin kesällä 2013 juhannuksena.

Sairaala jaksot:

Nämä sairaala jaksot on mulle aika harmaata aluetta. Muistan kovin kovin vähän.
Kaikki kuitenkin alkoi tosiaan silloin -13 juhannuksena kun yritin tappaa itseäni. Se oli ensimmäinen kerta kun aijoin toteuttaa sen. Päädyin julkulan sairaalaan kuopioon nuorten osastolle.
Se oli oikeastaan aika kamala paikka. Olin todella itsetuhoinen siellä ja aina kun pääsin pois yritin oikeasti tappaa itseni. Lääkeyliannostuksia ja ambulanssimiehiä ja poliiseja karkuun juostessa. Sellaista se oli.
Kun jouduin osastolle suurinosa ystävistäni katosi.
Kun 18-vuotis syntymäpäivä lähestyi minulle ilmoitettiin että minut lähetetään koljonvirran sairaalaan iisalmeen järkytyin. Luulin että se on ihan kamala paikka. Karkasin siis ennen siirtoa ja päätin että nyt on minun elämäni ohi. Kerkesin vetää lääkkeitä kun kytät löysi minut ja sieltä kyssiin yöksi. Sitten aamulla lähdin ambulanssilla kohti uutta osastoa.
Onneksi minun harhaluulot osottautuivat vääriksi ja tämä paikka on ihan jees. Mukavammat hoitajat täällä ainakin on.
Ensimmäinen hoitojaksoni oli toooodella pitkä. yli vuoden. Ja sitten on ollut näitä lyhyempiä jaksoja sen jälkeen. Ne ovat olleet 1. viikosta pariin kuukauteen. Ja jälleen sitä ollaan täällä

Nykyisyys:

Nykyään mulla menee ihan jees. Mulla on tosi hyvät välit äitiin, joka ei ole vuosiin enää juonut ja isäpuolenkin olen jo hyväksynyt. Isänikin kanssa minulla on ihan hyvät välit. Isäni on auttanut paljon minua ihan käytännön asioissa ja käy paljon täällä. Isälläkin on naisystävä ja no.... tulen hänen kanssa toimeen.
Minun vointi on vielä ailahtelevainen, mutta minä pärjään!
Osastoilta olen saanut paljon uusia kavereita ja jos totta puhutaan, mulla ei ole koskaan ollut näin paljoa hyviä ystäviä. Kai siis tällähetkellä mun elämä on ihan okei.

Siinä siis mun tarina pääpiirteittain... Jos jokin kiinnostaa, saa kysellä! :)
<3TM